|
|
Venäjän keisari Aleksanteri I. Museovirasto.
|
Hallitsijasuhteet
Ruotsin ulkopoliittinen tilanne muuttui nopeasti, kun ylhäisaatelin salaliiton jäsen ampui kuningas Kustaa III:ta 16.3.1792 kuolettavasti oopperanaamiaisissa. Holhoojahallituksen jälkeen valtaan astui Kustaa IV Aadolf, jonka sisäinen uudistustyö vuosina 1796–1804 kantoi hedelmää, mutta ulkopoliittisesti edettiin haparoiden. Nuorena kruunun perinyt Kustaa IV Adolf ei pystynyt hoitamaan valtakunnan ulkopolitiikkaa sellaisella lujuudella, jota olisi vaadittu Napoleonin sotien pyörteissä. Hän yritti vuosisadan 1800-luvun alussa saada liittolaista Ranskasta, Englannista ja Venäjästä. Kauppapoliittisista syistä lopullinen lähentyminen tapahtui Englannin suuntaan. Ruotsi halusi taata tämän merimahdin kanssa tavarakuljetukset Napoleonin kauppasodan aikana.
Ruotsin ulkopolitiikka lähti kehittymään omaan suuntaansa, kun kansainvälisen kriisin kärjistyessä Kustaa IV Aadolf vietti alamaisten ihmetykseksi kokonaisen vuoden kesästä 1803 eteenpäin appivanhempiensa luona Badenissa. Täällä seurustelu ranskalaisten emigranttien kanssa sai kuninkaan inhoamaan vallankumousta seuranneita hallituksia. Lisäksi muuan mystikko sai Ruotsin kuninkaan vakuuttumaan, että Napoleon oli Ilmestyskirjan verenkarvainen peto. Tällä perusteella hän aloitti todellisen ristiretken Napoleonia vastaan.
Ruotsi asettui kolmannen liittokunnan jäsenenä Venäjän ja Englannin rinnalla Ranskaa vastaan. Kustaa IV Aadolf epäonnistui Pommerin sodassa sodanjohtajana. Kuningas kuvitteli komentavansa Venäjän, Englannin, Itävallan ja Saksan joukkoja, joilla hänen oli tarkoitus murskata Napoleon sekä Ranskan vallankumous palauttaakseen Bourbonit valtaistuimelle. Kuningas pukeutui sankarinsa Kaarle XII univormuun, ajoi viiksensä, kampasi tukkansa esikuvansa tapaan ja lupasi ampua henkilökohtaisesti luodin Napoleonin otsaan. Sotaväkeä tällaiset näytökset eivät motivoineet. Kun muiden maiden ruhtinaat yrittivät luoda iskukykyisiä sotilasliittoja Napoleonia vastaan, Ruotsin kuningas teki kaiken yhteistyön mahdottomaksi mielikuvitusleikeillään: yhä useampi alkoi pitää häntä mielisairaana. Lopputuloksena Napoleon valtasi Pommerin elokuussa 1807.
Ruotsin ja Venäjän suhteita rasitti se, että Aleksanteri I itsenäisyyteen ulkopolitiikassa ei luotettu. Ruotsin kuningas ei uskonut Venäjän lähentymisyritysten vilpittömyyteen. Venäjän keisarin asenne Napoleonin ihailusta oli muuttunut nopeasti realismiksi: vapautta rakastava Laharpen kasvattama Aleksanteri I ei nähnyt Napoleonissa enää vallankumouksen veritekojen lopettajaa ja rauhan palauttajaa Eurooppaan, vaan koko maanosalle vaarallisen tyrannin ja itsekkään vallananastajan. Venäjän keisaria loukkasi Napoleonin välinpitämättömyys hänen esittämiinsä poliittisiin toivomuksiin. Napoleonin julistautumista keisariksi Aleksanteri I piti loukkauksena jumalallista järjestystä vastaan.