Kustaa Vaasan hautamuistomerkki. Museovirasto.

Yhteiskuntien tila

Eurooppa oli 1700-luvulla ja seuraavan vuosisadankin alkupuoliskolla poliittisesti hajanainen. Pikkuvaltioiden vyöhyke ulottui Italiasta Saksan pohjoisosaan, jota ympäröi idässä Turkin sulttaanikunta, Habsburgien valtakunta, Venäjä ja Preussi (sekä Puola), pohjoisessa Ruotsi sekä Tanska-Norja, ja lännessä Alankomaat, Iso-Britannia, Ranska, Espanja ja Portugali. Napoleonin aikaan Euroopassa oli 300 itsenäistä valtiota, joista pinta-alaltaan laajin oli Venäjä ja toiseksi laajin Ruotsi. Ranskassa asui 28 miljoonaa ihmistä ja Englannissa 10 miljoonaa.

Suomen väkiluku kasvoi 833 000 vuoteen 1800 mennessä. Ennen isovihan päättymistä se oli ollut 400 000. Näin nopea väestökasvu 50 vuodessa on harvinainen esi-industrialistisessa Euroopassa. Uuden kaupungin rauhassa luovutetulla alueella asui 76 000 ihmistä ja Turun rauhassa 39 000. Vanhan Suomen liittämisessä Suomeen väestöä tuli 193 139.

Suomen ja Ruotsin yhteiskuntarakenne perustui 1500-luvulla alkaneeseen ja Kustaa Vaasan rakentamaan poikkeuksellisen yhtenäiseen ja keskitettyyn rakenteeseen. Feodaaliset rakenteet ja kaupunkilaitos jäivät heikoksi, kun resurssit lepäsivät perheviljelmäpohjaisessa talonpoikaistuotannossa. Jatkuvien sotien rahoittaminen ja sotilaiden rekrytointi vaati yhtenäistä hallintoa. Vuosina 1580–1630 Suomesta kannetut verot olivat neljännes koko valtakunnan verotuloista. Ajanjaksona 1660–1720 verot muodostivat vain kuudenneksen, mutta tällä Suomen läänityskaudella kreivi- ja vapaaherrakunnista saadut tulot menivät Ruotsin suuraatelin kirstuihin. Tilanne rauhoittui 1700-luvulla, kun verot jäivät maahan.

Toiminnan legalisoimiseksi tältä pohjalta tarvittiin suomalaisen valtaväestön suostumus antamalla sille jonkinasteisen vaikutus- ja osallistumisoikeuden. Nelisäätyisen valtiopäiväjärjestelmän ohella paikallistason itsehallinnolliset rakenteet olivat byrokratian elinehto. Käräjäinstituution tultua osaksi valtion oikeusjärjestelmää seurakuntien toiminnasta tuli paikallisen itsehallinnon perusta. Pitäjänkokousta koskevat säädökset oli koottu 1686 kirkkolakiin ja 1723 papiston privilegioihin. Siten seurakunnallisesta itsehallinnosta muodostui perustuslain suojaa nauttiva instituutio. Venäjän keisarin alaisuudessa tämä jatkuvuus säilyi. Tilattoman väestön kasvu ja köyhyyden lisääntyminen vahvistivat paikallisen itsehallinnon merkitystä sosiaalisen kontrollin välikappaleena.